Päähineet ratsastuksen historiassa – kypärän voittokulku

Kypärä kuuluu nykyään jokaisen vastuullisen ratsastajan varusteisiin ja useilla talleilla ilman kypärää ratsastaminen on kielletty. Hämmästyttävää kyllä, kypärän pakollinen käyttö on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninä. Viime kesän Lontoon Olympialaisissa nähtiin historiallista muutosta kouluratsastuksen kentällä. Ne olivat ensimmäiset Olympialaiset, joissa kouluratsastajat saivat valita myös kypärän silinterin sijasta. Näin teki myös suomalainen Emma Kanerva, joka kertoo että on saanut päätöksestään pelkästään positiivista palautetta. Kanervan ajatus käyttää kypärää lähti yksinkertaisesti siitä, että kun yleensä verryttelyalueella ratsastaa kypärä päässä, niin miksi vaihtaa silinteriin radalle mentäessä kun kypärätkin ovat sallittuja nykyään. Kanerva ei ollut ainut ratsastaja joka käytti kypärää, myös voittaja Charlotte Dujardin ja Jacqueline Brooks turvautuivat kypärään. Sekä Kanerva että Dujardin olivat muokanneet kypärät valmistajien kanssa yhteistyössä maan tunnusväreihin sopivaksi. Säädökset FEI:ssä ovat  myös hiljattain muuttuneet ja kypärän käyttöä suositellaan myös kouluratsastuksessa. Suomessa se onkin pakollista kaikissa ratsastuslajeissa, paitsi kouluratsastuksen vaativissa luokissa, joissa käytetään vielä silinteriä. 

Tuntemamme ratsastuskypärän historia juontaa Englannin maaseudulle kettujahtiin, joissa samettipäällysteiset kypärät yleistyivät 1800-luvulla turvallisuussyistä. Usein nämä turvallisuushuolet saattoivat olla suhteellisen pinnallisia, haluttiin esimerkiksi suojata kasvoja maastossa oksista tulevilta naarmuilta. Aluksi englantilaistyylisissä metsästyskypäröissä ei ollut edes leukahihnaa. Siihen asti metsästäjät olivat käyttäneet kolmikulmaista tricorne hattua. Mutta jo ennen kun kypärää käytettiin turvallisuussyistä, pidettiin huonona tapana ratsastaa paljain päin. Ratsuväen päähineet vaikuttivat myös harrasteratsastajien päähinetrendeihin. 1800-luvun lopulla ratsastuksessa yleistyivät myös knalli-hatut ja silinterit. Silinteriä pidettiin turvallisena, koska se vaimensi pudotessa iskua mennessään kasaan kuin haitari.  

Metsästäjillä rusetilla kypärän takana oli suuri symbolinen merkitys. Se oli aina musta, paitsi hirven metsästyksessä punainen. Kun rusetti oli ommeltu oikein päin kypärän taakse, niin että rusetin päät roikkuivat kypärän ulkopuolella, oli kyse metsästys henkilökunnasta tai erittäin taitavasta ratsastajasta. Muilla rusetti oli kiinnitetty kypärään ylösalaisin, niin että rusetin päät on liimattu kypärään kiinni. Nykyäänkin korkeassa asemassa oleva ratsuväki ja olympialaisurheilijat saattavat käyttää tätä tapaa – silloin rusetin päät heiluvat vapaina – ratsuväellä hopeiset ja kansallisurheilijoilla kultaiset rusetit.  

Kenttäratsastajien lierittömät kypärät ja värikkäät kypäräsilkit juontavat laukkakilpailuista ja  jockeyn kypärän kirkkaista väreistä, jotka edustivat kilpailuissa hevosen omistajan tunnusvärejä. Lännenratsastajat käyttävät yhä ratsastaessaan stetsoneita, joskin heillekin on kehitetty jopa stetsonin mallisia kypäriä.  

Nykyään kypärien muotoilu ja käyttömukavuus on mennyt huimasti eteenpäin, yksilöllisyys on myös erittäin tärkeää. Kypärien väreissä ja pintamateriaaleista on valinnanvaraa – swarovskin kristalleja, kirjontaa, kuvioita, alligaattorin tai rauskun nahkaa -väriskaala aina pinkistä harmaaseen. Tyylikkyys ei ole siis este kypärän käytölle, päinvastoin ratsastajan näköinen kypärä viimeistelee ratsukon tyylin upeasti. Puhumattakaan turvallisuudesta. 

Teksti julkaistu alunperin Hippos -lehdessä 3/2013, kirjoittaja TaM Irene Häggkvist